Myrskyntuojan julkaisupäivä koitti. Tiesin, että julkaisukonsertti olisi Tavastialla. Minulla oli asioita keskustassa ja kävelin Tavan ohi. Herkuttelin mielessäni, että menisin seuraamaan konsettia, vaikka tiesin, ettei minusta siihen ole. Kaapissa mikä kaapissa.
No miksi täällä ahtaassa kaapissa sitten ollaan? Häpeänkö Teräsbetonia, sen edustamaa musiikkigenreä vai mikä minua vaivaa? Suoraan sanoen minä vaivaan itseäni. Minua hävettää nämä murkkuikäisen fanitustunteet, lapselliset ilonvärähdykset, kun radiosta kuuluu Tb:n tuttua poljentoa tai liikuttumiset, kun syvennyn kuuntelemaan lyriikoita. Olen vanha, pitäisi olla viisas ja eikö tämä ole nuorisotouhua? Tämäntyyppiset ajatukset piinaavat minua. Vaikka lähipiiri hyväksyy minut sellaisena kuin olen, ulkomaailma tuntuu pelottavalta. Onko keski-ikäisille tilaa rokkimaailmassa, paitsi tähtinä?

Tavastian ohitettuani menin Top Teniin ja etsiskelin pitkään levyosastolta Myrskyntuojaa. Ei missään! Oli pakko kysyä. No eihän levy vielä ole tullut, iltapäivällä vasta. Tarkkaan ottaen oli jo iltapäivä, mutta jäin katselemaan muita levyjä. Manowar oli tarjouksessa. Ehkä se mysteeri nyt selviäisi..

En jaksanut kysellä muualta Myrskyntuojaa, painelin suoraan kotiin kuuntelemaan ostostani. No mikä lie kokoomalevy se oli tai varhais- tai myöhäistuotantoa, mutta jos olisi Tb:n tenhoa pitänyt siitä löytää, niin ei nyt sattunut löytymään.

Vanhempi poikani tarjoutui ostamaan Myrskyntuojan, kun kuuli ostosreissustani. Tämäntyyppinen toiminta on hänen tapansa osoittaa rakkautta. Hän on avulias ja kiltti ja siksi minä rakastan häntä päivä päivältä enemmän.

Halusin kuitenkin ostaa sen itse. Muutamaa päivää myöhemmin sen sitten tein ja riensin kotiin. Olin aivan ällistynyt: miten paljon tuttua, miten paljon uutta, miten yllättävää ja sykähdyttävää. Se lunasti lupauksensa.