Liput ostettiin hyvissä ajoin kesän alussa internetin kautta. Uhrasin muutaman ajatuksen sille, mitä laittaa päälle ja meninkin kauppaan ostaakseni uuden topin. Kuten tavallista, masennuin täysin ja jouduin hyväksymään tosiasiat tosiasioina. Päädyin kotona yhteen pirteään toppiin, uuteen kylläkin, ja päätin unohtaa nuorisolookin. Olin suunnitellut lainata metallivyön lapseltani, pukeutua mustaan ja yrittää olla ikäistäni huomattavasti nuorempi hevityyppi, mutta luovuin siis siitä. Ei minua siellä kukaan huomaa.

Mieli oli siis maassa jo lähtökuopissa, eikä se ainakaan noussut pikkuriidasta ennen lähtöämme.Näin jälkikäteen arvelen muuten niin kiltin mieheni olleen hiukan mustasukkainen. Ei sen puoleen, minä en olisi lähtenyt mistään hinnasta katsomaan nuoria naisia, vaikka olisivat kuinka hyviä muusikoita. Otan sen siis rakkaudenosoituksena, että hän lähti ja oli suojanani koko ajan.

Minua jännitti hillittömästi. Löydämmekö perille, löydämmekö perille ajoissa? Tikkurila oli muuttunut täysin parinkymmenen vuoden aikana, eikä siellä tuntunut olevan mitään tuttua maamerkkiä.
Odotus alkoi käydä sietämättömäksi kymmenen pinnassa, kun olimme istuneet sopiville paikoille. Oli ihan pakko huitaista pari (kolme) tequila shottia jännityksen lieventämiseksi. Kun edelleen lieventelin jännitystä muutamilla votkapaukuilla, aloin pelätä, että TB ei ehdi aloittaakaan, kun alkaisin olla liian rento, sillä juhliminen on jäänyt tosivähälle aikuisiässä eikä tarpeellista vastustuskykyä siis ole käytettävissä.

Lopulta he tulivat. Pelkään ihmisjoukkoja, mutta hankitun rentouden ansiosta tungin rohkeasti kohti lavaa.
Kukaan ei töninyt eikä ollut ahdasta. Seisoin aika lähellä lavaa, Rantasen suunnassa ja musiikki vei heti mukanaan. Unohdin itseni ja liityin sotureiden joukkoihin. Tunsin olevani osana pursuilevaa rakkautta.
Lauloin mukana, minkä kurkusta lähti, ja nyrkki heilui alusta loppuun uhmakkaasti ilmassa. Välillä huomasin osuvani edessä olevaan nuoreen mieheen, mutta eipä tuo välittänyt. Minun mieheni taas seisoi takanani suojelemassa, ettei minuun osuttu. Edestäni lähti mustatukkainen nuorimies hakemaan juomaa ja minä puikahdin Rantasen jalkojen juureen huitomaan. Seisoin kovaäänisen edessä ja tunsin, kuinka housut lepattivat äänen voimakkuudesta. Minulla oli mukana korvatulpat, mutta taskuun ne jäivät. Aholaa näin silloin tällöin, Kuokkasta en yhtään ja Järvisen vilaukselta. Rantanen oli näköpiirissä ja veti hyvin mielestäni. Tosin hänen omat kommenttinsa verkossa kertoivat muuta soitosta, mutta niinhän hän aina vähättelee musisointiaan. Oli miten oli, minä olin metallihurmoksessa enkä valita yhtään. Keikan jälkeen tunsin, että elämääni varjostavat ikävät asiat oli unohdettu ja kaikki anteeksiannettu.

Mieheni otti minulle kuvia keikasta, videoklippejäkin, joista huomasin, että jäi paljon näkemättä, kun seisoin liian lähellä. Mieheni kehui keikkaa, vaikkei hänestä soturia tullut. Katselimme kuvia seuraavana päivänä, kun käteni olivat maitohapoista kipeät, eikä ääntä tullut. Onneksi keikka oli perjantaina, että minulla oli aikaa hankkia ääneni takaisin maanantaiksi, olenhan äänityöläinen. Mentiin mieheni kanssa mökille ja saunaan. Siellä löylyt pehmensivät kipuilevia käsiä ja helli äänijänteitä.